Onneksi on keksitty blogit, meidän yksinäisten pulliaisten keino päästä purkamaan ajatuksiaan kun lähettyvillä ei ole sopivaa uhria. Chillailin facebookissa ja katselin yhen au pairtutun kuvia. Jäätävä kaukokaipuu iski valtavan hyökyaallon tavoin. Haluan päästä seikkailemaan! Haluan tavata uusia ihmisiä! Haluan, että jokainen pieni arkipäiväkin on oma jännitysmomenttinsa, kun ei ole tutuissa ja turvallisissa kotiympyröissä. Haluan elää ihan toisenlaista arkea! Haluan kertoa ihmisille Suomesta! Haluan nähdä ja kokea kaikkea uutta ja ihmeellistä! Tahdon tunteen, että vaikka aamulla väsyttää eikä jaksaisi nousta ylös, silti sieltä päkertää pystyyn, koska kaikki on vaan niin erilaista ja ihanaa, ja uteliaisuus vie voiton. Arki se on ulkomaillakin, mutta siinä on aina se pieni jännitys, ihan pikkuisissa jutuissakin.
En halua enää auppariksi, mutta olisi ihana olla taas osa uutta perhettä. Olisi mahtavaa päästä kokemaan toinen maa ja kulttuuri niinkin läheltä, kuin paikallisten ihmisten arjessa. Tahdon innostua pienistäkin paikallisista nähtävyyksistä, tahdon kuvata, kaiken ja paljon. Tahdon ajatella, että wow, enpä olisi uskonut pääseväni tällaistakin joskus kokemaan. Tahdon kokea kommelluksia ja ongelmia, jotka sillä hetkellä tuntuvat stressaavilta ja kamalilta, mutta jotka ovat vähän ajan päästä vaan hauskoja muistoja ja oppitunteja. Haluan sen tunteen, että voin joskus mahdollisille lapsilleni ja lapsenlapsilleni päästä kertomaan huikeita ja mielenkiintoisia tarinoita seikkailuistani. Tahdon heidän muistelevan minua, että "se kertoi aina ihan mielettömiä tarinoita reissuistaan ja seikkailuistaan!" Tahdon nähdä, kokea ja oppia niin paljon! Ja siihen oppimiseen ei tällä hetkellä kuuluu kirjanpidon kirjausohjelma, työsuhteen perusasioita, myyntityötä, lakioppia eikä talousmarkkinointia. Siihen kuuluu oppimista itsestään ja rajoistaan, sydämestään, maailmasta, toisista ihmisistä, kulttuureista, elämäntavoista, arvomaailmasta, kiitollisuudesta, kunnioituksesta, ruoasta, uskonnosta, ymmärryksestä. Tahdon erilaista haastetta tämänhetkiseen elämääni.
Tahdon myös perheen, citymaasturin, uran, pysyvän duunin, firman pikkujoulut, kotikaupungin. Tahdon viedä tulevan sulhasen kotiin näytille, tahdon stressata häistäni ja tehdä siskot ja äiti hulluiksi vaatimuksillani. Tahdon stressata keittiöremppaa, tahdon itkeä ilonkyyneleitä kun kuulen saavani vauvan, tahdon kertoa sen vanhemmilleni ja antaa heidän hössöttää. Tahdon parkua siskojeni häissä/vauvauutisissa/muissa isoissa ilouutisissa ja järjestää polttareita ja vauvakutsuja. Tahdon kuvata koulun joulujuhlassa ja hössöttää ekoista rippijuhlista. Tahdon käydä mukavasti kerran pari vuodessa mukavalla lomaresortilla Kreikassa tai Thaimaassa, tahdon viettää mukavia, pitkiä viikonloppuja Euroopan suurkaupungeissa. Tahdon päättää, että täällä haluan olla ja täällä haluan pysyä. Mutta en vielä.
Vielä ei ole aika jäädä paikoilleen ja kaavailla elämää vuotta pidemmälle. Nyt tahdon vain mennä ja elää niinkuin sydän sanoo. Nyt se sanoo, että tulin aivan liian aikaisin opiskelemaan. En ollut valmis vielä kaikkeen tähän rumbaan. Eikös toi reputusrivikin puhu puolestaan, nimimerkillä Entinen ysin oppilas. Siitä päivästä lähtien, kun lähdin Saksasta, mulla on ollut sellanen olo, että tää jäi jotenkin kesken. Kaikki jäi ihan kesken. Ei olis pitänyt lähteä. Mitä sitten vaikka olin suunnitellut kaiken juuri näin? Jos se ei hitto vie vain tunnu oikeelta, ni miks sit pitää väkisin tehdä?
Olen kuitenkin jo liian syvällä suossa. Mulla on aivan mahtava kämppä loistavalla paikalla, mistä en luopuis kirveelläkään. Mulla on kaikki aineellinen tähän opiskeluun ja elämiseen, samoin tietyllä tapaa psyykkinenkin. Enkä halua nyt heittää sitä kaikkea pois. Joten tällä hetkellä päädyn (jälleen kerran elämässäni) kompromissiin. Opiskelen nyt täällä. Mutta haluan reissata aivan saatanasti. Miks mun täytyy pitää kahta pankkitiliä täynnä rahaa, "pahanpäivän varalta"? Sitku Pippis täyttää 18, me reissataan ihan kauheesti! Pari reissua on jo suunnitteilla, ja mähän perkele vieköön toteutan ne!
Yks syy mun kovaan matkakuumeeseen saattaa olla mun kämppis. Mun kämppis K on 29 -vuotias kieltenopiskelija, joka on käynyt, asunut ja työskennellyt valehtelematta ihan jokapaikassa. Hän on ollut oppaana, lentoemäntänä, au pairina. Lisäksi hän on viettänyt ulkomailla muuten vain pitkiä aikoja. Viime kesä meni esimerkiksi kokonaan Kiinassa, sitä edeltävä Intiassa. Nyt hän oli joulun ja uuden vuoden ajan kiertelemässä Lähi-itää, ja suuntaa tulevana kesänä kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi Etelä-Amerikkaan. Töitä hän tekee sitten elokuussa ja välillä opiskelujen ohella. Mutta millainen persoona hän onkaan! K täyttää siis tänä vuonna 30 ja jokainen joka tämän on kuullut, on ollut pudottaa silmät päästään. Neiti näyttää meinaan hädin tuskin 25 -vuotiaalta. Yksi piirre joka hänestä tekee niin nuorekkaan, on ehdottomasti elämänasenne. Hän on aina positiivinen ja löytää kaikesta jotain hyvää. Hänellä on vahva perusteltu mielipide kaikkeen, ja se perustuu usein itse kokemaan ja näkemään. Hänestä ja hänen puheistaan suorastaan huokuu se maailmankatsomus ja asenne tähän maailmaan. Omien sanojensa mukaan hän ei nytkään tule viipymään Suomessa hirveän kauaa, korkeintaan maisterin työhön asti. Mutta hän osaa kunnioittaa ja ajatella asioita ihan eri näkökulmasta ja kuin perus paljasjalkainen manselainen, ja sitä ei voi kuin ihailla. Hänen puheistaan kuulee, että hän on matkustelun ja kokemustensa ansiosta löytänyt oman itsensä ja tietää mitä tahtoo. Juuri tämän koulun, elämänkoulun, avulla minäkin haluan sen selvittää.
Joten pidettäköön tätä takkuista ja inhottavan nahkeaa opiskelua nyt keinona päästä kohti unelmia. Vaihto-oppilasjutuista on jo perushommat selvitetty. Ja harjotteluun kirmaan vaikka Honoluluun jos sieltä vain paikka irtoaa. Toisaalta on hyvä, että opiskelee nuorena, niin voi sitten valmistumisen jälkeenkin jatkaa reissailua, ja tehdä jonkun pidemmän oleskelun jossain. Sitten on ainakin se turva, että on paperi kourassa ja voi aina palata tekemään turvallista, siistiä sisäduunia.
Nyt yritän vain nauttia tästä opiskeluajasta ja yrittää olla ottamatta siitä liikaa pultteja. Jos tää nollarivi tästä nyt vielä kasvaa, suorittelen niitä kursseja pois joskus myöhemmin. Viimeinen asia jonka voisin tässä kohtaa itselleni tehdä, on rikkoa itteni ja viimeisetkin terveydenrippeeni näiden opiskelujen vuoksi. Mun paino pudonnut about kuus kiloo, ja niitä kertoja, kun oon tullut itkien koulusta kotiin, on ihan liikaa. Pelkään oikeesti vähän omasta puolestani. Taidankin muuten nyt heti varata ajan opolle että katotaan mulle hyvä tahti tähän opiskeluun.
Vau, tulipas paljon parempi olo! Mun tekis oikeesti vaan mieli itkee helpotuksesta! Tällaset hetket arjessa on ihan älyttömän tärkeitä, samoin kuin ne pienet romahtamisetkin välillä. Se kamala asia, jonka kourissa vieläkin kiemurtelen, on kyllä ollut tietyllä tapaa mulle juuri se, joka on ihan alunperin saanut mut ajattelemaan tällaisiä asioita. Asioita, jotka oli joskus kauan sitten päivän selviä pikkujuttuja. Joten jälleen yksi klisee, joka pitää erittäin hyvin paikkansa
Dreaming is believing. Love yourself today and dream.
