tiistai 19. heinäkuuta 2011

Embracing the Hippie girl inside me




Lueskelin tossa paria blogia ja törmäsin pariin itsetuntoa käsitettelevään tekstiin. Asiat alkoi hyrrätä mielessä, ja harpaita hiki päässä harjatessani aloin miettiä, että onko mulla sittenkin oikeesti hyvä itsetunto, vai onko näyttelijänlahjani saanut jo huijattua itsenikin.


Mulla on aina ollut huono itsetunto. Nyt moni mut kauan tuntenut älähtää ja huudahtaa "sulla vai??" Kyllä, aika nostaa kissa pöydälle. Varsinkin yläasteella olin luokkani mestari esitelmien pidossa. Muistan aina sen yhden historian tunnin, jossa minä aloitin luokan esitelmien pidon. Esitelmän jälkeen silloiselta parhaalta ystävältäni kysyttiin, että "no jännittikö maY?" Tuli suora vastaus koko luokalta, että ei sitten yhtään. Ja että vau miten sä uskallat ja miten sä pystyt. Minä olin aina se, joka oli yhteiskuntaopintunnilla pää auki laukomassa mielipiteitäni EU:sta, tai psykan tunneilla haastamassa väittelyyn abortin vastustajia. Olin tukioppilas, luottohenkilö, hallituksen sihteeri, milloin mikäkin. En pelännyt ysiluokkalaisia enkä lukiolaisia, vaan rohkeasti sanoin vastaan. Mä olin se joka laitettiin aina puhumaan.



Toisaalta se tuli, ja tulee edelleenkin, mulla kyllä ihan luonnostaan. Mutta se itsevarmuus ja kypsyys, ne on vain ja ainoastaan tarkkaanharkittu rooli. Paljon oli tilanteita, joissa en pystynyt menemään edes kaupan kassalle muuttumatta kirkkaan punaiseksi, ja ajattelematta, että noi nauraa mulle koko ajan. Kaikki oli aina parempia kuin minä. Kaikessa. Muistan tämän ajattelutavan jo ihan pienestä. Jos joku hymyili suurilla lautassilmillä tuijottavalle valkotukkaiselle tytöntyllerölle, joka ilmoitti nimensä olevan Myrsky, tämän neidin päässä hakkasi vain ja ainoastaan, että "oikeesti noi nauraa sulle. siks koska oot oikeesti ihan luuseri" Vilkaisu peiliin sai pisteen iin päälle. Olin yksinkertaisesti ihan tajuttoman ruma; meikitön rasvalettinen ja finninamainen rillipää. Ei hei oikeesti tollasesta kukaan voi tykätä. Vitsailen paljon ja kritisoin itseäni sarkastisesti, mutta kukaan muu ei saa minulle nauraa. Tai tehdä musta pilaa. Ei edes kaverit. Eikä edes leikillään.

Nyt tulee mieleen kysymys warum? why? Niinpä. Sitä on tässä viimeset kolme-neljä vuotta pohdittu aika rivakalla otteella. Mä en halua syyllistää millään tavalla mun vanhempia tai kasvuympäristöä tai mitään muutakaan sellaista, koska mulla on oikeesti maailman mahtavimmat vanhemmat, ja ihailen heitä aivan suunnattoamasti. Siinä on kaksi ihmistä, joille oon elämäni velkaa (no okei toi kuulosti vähän hassulta, nehän teki mut, but u got my point) Näitä ihmisiä en voi kuin ylistää ja kiittää, enkä sitäkään tehdä tarpeeksi. Mutta uskon, että monet mieleni kiemurat juontavat juurensa jo ihan naperoikään. Kun jo ihan pienestä asti oppii ajattelemaan, että on maailman huonoin kaikessa, ja että kaikki muut oikeesti vaan nauraa sulle, on ajatus iskostunut aika tiukkaan pieneen pääkoppaan.



Tilanne on nykyisin, toisaalta vieläkin valitettavasti täysin sama, mutta toisaalta myös hyvin toinen. Tarvitsen paljon aitoja kehuja ja kannustusta, ja tietoa siitä, että oikeesti kelpaan tällaisena. Toisaalta monet kolhut ja se kuuluisa ikä on tuonut jo sen pikkuruisen järjen äänen tuonne takaraivoon, että tajua jo nyt hyvä ihminen, että toi sun ajattelus on maailman naurettavinta. Tämäkin on opittu hyvin raskaasti kantapään kautta, ja sekin oppi on vasta esikoulu vaiheessa. Mutta on se aina tyhjää parempi. Välillä sitä jo osaa nauraa itselleen, kun sählää ruuhkaisen kaupan kassalla, tai vetää lipat 60 päisen ryhmän edessä, kun yrittää esittää tehokasta ja motivoitunutta työntekijää. Perfektionismi on sellainen asia joka on, ja pysyy. Siitä ei pääse eroon vaikka kuinka haluaisi. Mutta sitäkin voi oppia hallitsemaan. Se, miten tähän avoimeen itsepohdiskeluun, asioiden ymmärtämiseen ja orastavaan itsetunnon kohotukseen on päästy, on vaikuttanut suuresti ikä. Niin klisee kuin se onkin, se vaan on totta. Siksi en voi oikeasti auttaa ketää samassa tilanteessa painivaa, sillä nää asiat on tajuttava itse. Toinen keino siihen on sen rankimman tien (tiedostamaton) valinta. Tää on sellainen asia, jota ei moni uskois, ja jonka kanssa sitä saa itsekin painia vielä aikalailla. Enkä sitä haluakaan lähteä sen kummemmin erittelemään. Ihmisen pieni mieli pystyy myrkyttämään koko elämän, jos vain sille antaa sellaisen vallan. Älkää ikinä antako. Koska ihminen on itse oman itsensä pahin vihollinen. Ja se kuoppa nousta on todella syvä ja kivinen. Mutta ainakin allekirjoittaneen kohdalla, se kuoppa on ollut se avain, jonka ansiosta tässä nyt ollaan. Kuoppaa en silti ole vielä jättänyt taakseni, vaan istun sen reunalla, heiluttelen jalkojani sen reunan yli ja harjoittelen varovasti ylösnousemista. Välillä siinä seistään hymy kasvoilla ja tukka tuulessa hulmuten, välillä pyllähdetään reunan yli ja lyödään peppu reunan terävimpiin kiviin. Ne pyllähdykset ovat rankkoja. Mutta nyt tiedän, että on olemassa taito laittaa haavoihin laastari, ja koittaa nousemista uudestaan. Laastareistakin pääsee joskus eroon. Niiden alta paljastuvista arvista tosin ei.



Ja miten tämä meni taas tällaiseksi vuodatukseksi? Sitä kun en tiedä. Ehkä haluan jollain tavalla jäsennellä taas ajatuksiani, ja tietyllä tavalla raottaa pikkaisen kuortani. Nämä ovat meinaa sellaisia asioita, joista en ikinä halua kenenkään tietävän. Ja toisaalta tahdon huutaa koko maailmalle, että älkää nyt vittu vaan kattoko ja miettikö, et mitä ongelmia tolla nyt muka vois olla, tollanen hemmoteltu kermaperse. No, tämä kermaperse teki asialle jotain, ja ensin lähti yksin kolmen viikon kielikurssille Maltalle oppimaan itsenäistymistä. Se oli kova koulu, mutta toi taas hippasen enemmän itsevarmuutta. Toinen suurempi harppaus oli ulkomaille muutto. Siellä ei auta kuin pärjätä ja olla rohkea, joten pikkuhiljaa siitäkin tuli tapa, että onkin ihan ookoo eksyä busseissa tai nolata itsensä täydellisesti julkisesti. Pystyn helposti olemaan rento ja "oma itseni" uusienkin ihmisten seurassa, mutta oikeasti  vain erittäin harva tietää totuuden. Tiedänkö itsekään? Kerran tein virheen ja luotin pariin ihmiseen sataprosenttisesti, ja se koitu niin kovaksi kohtaloksi, että siitä iskusta en tule toipumaan ikinä.

Mutta eikös se niin ole, että LEUKA RINTAAN JA KOHTI UUSIA PETTYMYKSIÄ! ;) Rakastakaa itseänne, ja uskaltaa kuunnella sydäntänne! Hyvä mun on täällä tälläsiä laukoa, kun en itse pysty sitä noudattamaan, mutta ajatus on ainakin hyvä ;) oppia ikä kaikki, everything happens for a reason.

1 kommentti:

May kiittää kommentoinnistasi :)