Listen to your heart

Sainpas taas loistavan aasinsillan ahdistukselle. Lueskelin blogeja, jossa yhessä kerrottiin Kaipaus -korusta, johon pystyy tallentamaan korun takaosaan mieluisensa tuoksun. Aivot alko heti kelaan, mitä siihen laittaisin, ja siitä se sitten lähti. Pienen harkinnan jälkeen, arvatkaas mihin mä päädyin. MaY tallentaisia koruunsa Düsseldorfin hauptbahnhofin metrokuilujen tuoksun. Se on paras tuoksu ikinä. Koko haupparin tuoksu. Siihen tuoksuun ja paikkaan liittyy niin paljon muistoja, että itkettää nyt jo. Tajusin meinaa, että enää reilu kaks kuukautta ja mä lähen pois! Toi on käyny iltaisin pari kertaa mielessä, ja siitä on seurannu ihan kauheen paha olo ja ahdistus.

Mä en pahemmin oo tunneihminen. Se ois hienoa olla, ja yleensä neuvonki ihmisiä ajattelemaan sydämellä mielummin ku päällä. Itse vaan en osaa tätä neuvoa noudattaa. Jos nyt ajattelin sydämellä, hakisin täällä opiskelemaan jonnekin kansainväliselle linjalle. Tiedän että saisin täältä tarvittavaksi ajaksi katon pään päälle ja kaiken avun jota tarvitsisin. Aluksi pelottais ja jännittäis, mut silti se tuntuis hyvältä. Tiiän sen. Mutta niinku maY tekee, teen niinkuin pää sanoo. Mulla on opiskelupaikka Tampereen ammattikorkeakoulussa. Pääsiäisenä allekirjoitan paperit, joissa ilmoittaudun tulevalle lukukaudelle läsnäolevaksi. Mulla on kesäduunipaikka loppukesäks tutun taitelijan taidekartanossa Itä-Suomessa. Opiskelupaikka ja talous on siis turvattu. Täällä ne ei olisi. Mutta mitä sitten?

Olin jouluna käymässä Suomessa viikon verran, ja jos rehellisiä ollaan, niin mulla oli ikävä Saksaan. Älkää ymmärtäkö väärin, oli ihan sairaan ihanaa nähdä perhettä ja kotia ja kaikkea, mutta jotenki tuntu hyvältä olla taas täällä. En ikinä olisi arvannut jättäväni sydäntäni tänne näin vahvasti. Kuten sanoin, en ole tunneihminen. Monet sainoivat lähtiessäni, että nyt sä löydät sieltä jonkun miehen ja jäät sinne. Ja jos rehellisiä ollaan, jos näin olisi käynyt, olisin kyllä vakavissani harkinnut jäämistä. Noh, eipä tietenkään käynyt, vaikka kerran oli tilanne, jossa pää vähän alkoi miettiä asioita. Jos ihminen, joka ei oo ikinä käyny Suomessa, saatika tiedä siitä mitään, lähettää tekstareita suomeks (googlen kääntäjän hienoudet), ja sanoo, että eihän toi Berliini-Helsinki -väli nyt niin pitkä lentomatka ole, pitäisikö ilmoittaa että kiitos ja moro, pitää kuunnella järjen ääntä ja mennä kouluun Suomeen? Mutta eipäs innostuta siellä (äiti ja Pippis tää on teille) olen onnellisesti sinkku ja jälleen todistanut, kuinka toisen kanssa ei voi olla täysin onnellinen, jos ei itse ole täysin ehjä. Ja jos ei jätkällä ole kilttejä silmiä. Ne on must.

Tietysti ymmärrän sen, että oon niin in love tähän maahan, koska elämä täällä on ollut niin mukavaa. Ei mitään stressiä vuokranmaksusta tai kouluhommista. Päivät voi nukkua, olla koneella ja maata aurinkotuolissa. Suurimmat päänvaivat aiheuttavat kysymykset, kuten mille klubille mennään viikonloppuna, mihin lähetään reissuun, tai hitto et unohdin lakata kynnet. Kun on kurkkuaan myöten täynnä pientä maalaiskylää ja sen miniatyyri kokoisia piirejä, on unelma muuttaa keskelle ruuhkaista nrw:tä, ja olla lähes vapaa menemään ympäriämpäri miten haluaa. Voi olla utelias ja elää kuten haluaa. Ja elämäsi rahoitetaan. Eihän näin voi jatkua ikuisesti, tiedän. Jo lähtiessä teroitin itselleni, että tämä kestää vain vuoden. Ei kukaan voi olla au pair loppuelämäänsä, ja mennä huidella helppoa elämää. Mutta ihmisen perusluonne on ahne; kaikkea haluaa lisää.

Okei nyt mulla on itku kurkussa. Tätä tekstiä meinaa kirjoittaessa tajusin, että kyllä mä voin tulevaisuudessakin olla onnellinen. Sehän on ihan musta itestäni kiinni! Tietenkään mikään ei korvaa elämää täällä, ei mitään muistoja, mutta niitähän voi hankkia lisää! Täten ilmoitan: en tulevaisuudessa tyydy enää mihinkään, mikä ei tee mua onnelliseksi. Jos haluan kolme metriä leveän sängyn, en syö kahteen kuukauteen ja ostan sen. Jos en halua käytännöllistä hylly-kirjoituspöytä -systemiäni mukaan ekan omaan kämppääni, vaikka se olisi kuinka fiksua ja käytännöllistä tahansa, niin sittenhän en sitä hemmetti vieköön ota. Vaikka olisi fiksua viedä opiskelut päätökseen kolmessa ja puolessa vuodessa ilman katkoja, jos tökkii, niin lähden vuodeksi vaikka Australiaan jos siltä tuntuu. Jo pelkkä välivuoden pitäminen oli multa aika irtiotto, mutta paras päätös IKINÄ. Okei, mulla jäi ihan varmuuden vuoksi opiskelupaikka valmiiksi venaamaan, mutta silti, oon itestäni ihan hemmetin ylpeä.