Sometimes goodbye is a second chance

Onko näin? Tää päivä on menny sekavissa tunnelmissa. Aamupäivällä oltiin Haribon tehtaalla (NAM) mut linttailen siitä kuvia myöhemmin. Sitten alotin armottoman pakkauksen. Oon siis lähettäny jo kaks pakettia ja antanu F:n ja porukoiden mukaan tavaraa vietäväksi. Vielä viikko sitten höpöttelin ilosena iskälle puhelimessa, kuinka saan nyt kaikki tavarat hyvin mahtumaan, ja kuinka mainiosti oonki delekoinu tän muuton.

Noh, ensin tungin matkalaukun pohjalle täällä jäljellä olevat monot. Sit oliki matkalaukku melkein puolillaan. Auts, tungin punaisen kaverini ihan täyteen, vaan huomatakseni, että noin 70 % kaikesta tavarasta puuttuu vielä. Tein nopean päätöksen ja hurautin lähimmälle Hermes -pisteelle hakemaan vielä yhden laatikon. Tyhjensin matkalaukun, kaapit ja laatikot kaikki huoneen lattialle ja aloitin alusta. Jaoin kamat kolmeen kasaan: mun mukana tulevat, eli itä-Suomessa tarvittavat, lähetettävät ja tänne jäävät/pois heitettävät. Tuleva duunigarderobini on naurettavan suppea, kolmas Hermes -paketti on ratketa liitoksistaan, vaikka käytin siihen rullallisen teippiä, kässärit laittoman suuret, ja kosmetiikkaa täällä vaikka ensi vuodeksi. Ainakin on kiva tulla aina käymään kun ei tarvi ottaa mitään kosmetikkaa mukaan :P Ja seuraava au pair K on varmasti kanssa mielissään, kun jätin hänellekin aika pinon kamaa. Saan viedä koneeseen 25 kiloa, koska ostin ne viisi lisäkiloa. Käsimatkatavaroihin kuuluu jättimäinen Muotikuun kangaskassi, jossa on DJ:n laukku, yks kangaskassi ja sekalainen kokoelma kenkiä. Nii ja tietty läppärilaukku, jonka sisässä koneeni saa matkustaa parin huivin, paidan ja kirjan kanssa. Päälle laitan naurettavan paljon vaatetta, joten toivottavasti siellä on kylmä. Mutta onneksi lento ei ole yli kahta ja puolta tuntia, joten istun sen ajan vaikka kaikki tavarat sylissä jos tarve vaatii.





Taktiikkana on mennä mahd. aikasin kentälle, jotta saan kaikki tavarat mukaan. Yleensähän henkilökunta voi katsoa vähän läpi sormien jos on kilo tai kaksi liikaa, kun on ekojen joukossa ja kone vielä tyhjä. Muuten käytän suuria silmiä ja hymyä, ja jos nekään ei toimi, itkukin onnistuu. En oo oikein sen kummemmin miettinyt tänään muutakun tota tavaramäärää, joten todellisuus iski vasta illalla, kun laitoin lapsia nukkumaan. Pojat oli iha jees, mutta A hoki vaan etten saa lähteä. Sanoin että mun pakko, vaikka kovin haluisinkin jäädä. "Ei sun tarvii, purat vaan matkalaukut ja sit ei mennä huomenna lentokentälle." L lohduttautui ajatuksella, että mä tuun käymään joka joulu ja synttäri ja pääsiäinen (onnistuiski!) ja sit ku oon opiskelut opiskellu, niin voin tulla taas au pairiksi. Kun A kuuli että oon vielä yläkerrassa, neito hilppasi sängystä pois ja tarttui parkuen vyötäisiltä kiinni. Eikä päästänyt irti. Saatikka lopettanut itkua. Mä en kestä tollasta yhtään, ja tietty aloin iteki vollottaa. Sit melkein työnsin tytön pois ja lähin pankkiautomaatille, koko matkan vollottaen kuin vauva. Kun tulin takaisin, kuuluin ylhäältä vieläkin pienen ihmisen itku. Mä en vaan yksinkertasesti pystyny menemää takaisin ylös lohduttamaan A:ta :( enkä ikinä unohda niitä punaisia, itkun vääristämiä kasvoja, jotka mua katto.



Viimeinen kuva mun ihanasta punasesta tyttöhuoneestä. Tuun kaipaamaan tota sänkyy iha hulluna. Samoin tota lamppua. Ja tätä tilaa. Ja omaa kylppäriä. Okei, tuun kaipaamaan yksinkertasesti ihan kaikkea.


En myöskään tiedä, miten tuun selviimään huomenaamusta. Sekä tavaramäärän, että itteni kannalta. Kolmelta pitäs ponkasta ylös ja kirmata Ddorfin kentän kautta Suomeen. Jännitys on ihan hirveä. Pitäkää mulle peukkuja! Seuraava postaus AUS FINNLAND! Auf Wiedersehen Deutschland <3