Tänään seikkailin liivini kanssa mm kampaajalla ja pankkiasioilla. Menin sulkemaan pankkitilini, nyyh. Iha outoo et on taas vaan yks pankkikortti. Mä jopa harkitsin tilin pitämistä, mutta luovuin sitten ajatuksesta. Palvelutiskillä ollut rouva kysyi, että onko mulla uus tili. Sanoin et ei. Sit se alko tivaamaan enkö ollu tyytyväinen vai mikä mättäs. Totesin vaan et se on nyt Suomeen lähtö, siks tili menee kiinni. Huijennus naisen kasvoilla oli silmiinpistävä :D
Vikojen päivien ohjelmat on jo aika hyvin suunniteltu. Mä jotenki vihaan tätä aikaa. Lapset kyselee kokoajan et kuinka monta päivää vielä, ja tutut kyselee kaikkea mahollista. Vastaukset 99 % kysymyksistä kuuluu: "Mulla on ollu ihan mieletöntä täällä ja halusin totta kai jäädä." "Mul on opiskelupaikka, siks meen takas." "Projektijohtamiseen erikoistunutta liiketaloutta." "Niinpä, eihän sitä koskaan tiiä jos vaikka opiskelisin joskus täällä." "kiitos paljon."
Mä en jotenka haluu enää puhuu koko lähdöstä, ja haluisin et se lauantaiaamu olis jo ohi. Se tunne kun herään sillon aamuyöllä, pakkaan auton, ajetaan lentokentälle, ja lähden kohti turvatarkastusta ja vilkutan vikan kerran, tuntuu jo ajatuksena ihan kauheelta. Inhottavaa kun kaikki puhuu, että tehään sitä ja tehään tätä vielä viimesen kerran.
Kyllä mä tiiän ettei nää oo jäähyväiset, mut silti tietyn aikakauden loppu. Tuntuu et siit olis ikuisuus, kun hikoilin yo-kirjotusten parissa ja laskin päiviä poispääsyyn. Vikat viikot oli kamalia, halusin vaan jo hypätä koneeseen ja päästä alottamaan uuden elämän. Nyt ei onneks oo sellanen olo, aion viedä nykyisen elämäntapani, -asenteeni ja -ajatusmaailmani takaisin Suomeen. Tiettyjä asioita Saksassa totta kai tulee ikävä, mutta palaaminen ei tunnu kauhealta maailmanlopulta. Oikeastaan oon jo ihan innoissaan uudesta duunista, ja sitten tietty opiskeluelämästä, kämpästä, uusista kavereista ja tietynlaisesta riippumattomuudesta. Äitin sanoin: välivuosi on tehnyt tehtävänsä. Oon kasvanut henkisesti ihan huimasti, oon oppinu tuntemaan itteäni taas pikkasen paremmin, ja ymmärtämään monia asioita. Sekä tässä maailmassa, että ennenkaikkea itessäni. En halua edes kuvitella kuinka hukassa oikeesti olisin, jos olisin hypännyt suoraan lukiosta seuraavaan opinahjoon, yhtään pysähtymättä ja itseeni tutustumatta. Onneksi (ja ennenkaikkea toivon mukaan) sitä tyhjää ja väsynyttä ihmisrauniota en enää koskaan tapaa. Tietysti ymmärrän, että ei tämä oo mikään absoluuttinen onnellisuus, johon oon nyt löytänyt avaimet, ja joka jatkuu läpi elämän. Mutta nyt tiedän mitä haluan elämältä, ja sen tavoitteluun osuvat vastoinkäymiset ei välttämättä kaada koko maailmaa. Tiedän, että pohjamudistakin hypätään pystyy, suurimmat paskat pyyhkäistään pois, ja jatketaan taas. Siksi koska se on mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
May kiittää kommentoinnistasi :)